Luulisi, ettei täällä ole paljon katseltavaa, mutta monen asian näen vasta nyt kirkkaasti. On ollut aikaa tarkastella asioita rauhassa, pysähtyä.

Noin kuvainnollisesti sanoen, tietysti, sillä kierränhän Maapalloa hiukan vajaalla 28000 kilometrin tuntinopeudella. Suhteellinen erkanemisvauhtini avaruusasemasta on puolestaan noin kaksi kilometriä tunnissa. Eilen saatoin vielä pinnistellen nähdä kyynelehtivien kollegoiden vilkuttelevan Cupolan ikkunoista, tänään koko asema on jo pienentynyt pelkäksi pimeyteen viskatuksi leluksi.

Muutenkin näkymä entiseen elämääni on zoomautunut vähintään galaksinmitan etäämmäs. Aiemmat murheeni – tuotannollistaloudelliset syyt tai materiaaliset vajavaisuudet – tuntuvat nyt yhtä merkittäviltä kuin kaksoispulsari PSR J0737–3039A/B noin 1700 valovuoden päässä; tieteellisesti ottaen kiintoisa ilmiö, mutta ei erityisemmin kosketa henkilökohtaisella tasolla.

Elämä on pohjimmiltaan järjestelykysymys. Jos tuntuu harhailevan läpi arjen ilman suuntaa ja jos mistään ei oikein saa kiinni, tarkoittaa se sitä, ettei asioita ole lukinnut kunnolla oikeille paikoilleen. Elämästä puuttuu kiinnitysvaijeri, niin sanoakseni, joka liittää eksistentiaalisen tyhjyyden läpi syöksyvän yksinäisen sielun viitekehykseensä.

Niin kauan kun kaapeli vielä liitti minut asemaan, olin kosmonautti suorittamassa työtehtävää (Kibo-modulin robottikäden huoltotarkistus numero 128, jos se nyt jotakuta kiinnostaa), mutta heti kun vaijeri katkesi, liityin kiertoradalle anonyymiksi avaruusromuobjektiksi tuhansien muiden jätteiden joukkoon.

Väistämättä tulee ajatelleeksi, että jos olisin tuohon hetkeen asti pitänyt tarkemmin huolta elämäni suunnasta, en nyt kiitäisi suunnatonna irti kaikesta.

Tai onhan minulla suunta – tällä hetkellä kaakkoon yli Tyynenmeren – mutta tiedätte mitä tarkoitan.

Jos olisin tarkistanut kaapelin kunnon ennen kävelyä. Jos olisin ehdottanut venäläiskollegaa minun sijaani huoltotehtävään (olihan minulla myös ratakorjauslaskelmia rästissä). Jos en olisi tullut valituksi tälle lennolle ylipäätään. Jos olisin nuorempana jatkanut huonoa elämääni vielä viisi vuotta ja ohittanut viimeisenkin mahdollisuuden hoitaa opiskelut loppuun. Jos en olisi lapsena saanut sitä kaukoputkea, toljottanut Avaruusasema Alfaa silmät ymmyrkäisinä ja rakennellut legoraketteja, pahviraketteja sekä piirrellyt raketteja vihot, kirjat ja tapetit täyteen.

Loppujen lopuksi suuntani – hiljalleen lähestymässä Etelä-Amerikan eteläkärkeä – taisi määräytyä jo syntymässäni. Vaijerini irtosi jo, kun napanuorani katkaistiin ja erkanin emoalus Äiti-1:stä kohti tuntematonta.

Jos olisin tiennyt, että kaikki nuo viattomat hetket olivat askeleita polulla, jota pitkin päädyin tähän hetkeen, olisin valinnut suuntani toisin. Olisin suorittanut huoltotarkistus 128:n itselleni, tehnyt ratakorjausliikkeitä apuraketti kolmosella.

Vaan jos en olekaan ajan ja suunnan seuraus, vaan olen itse ajan suunta? Entä jos seuraukset suunnastani värähtelevät läpi kaikkeuden? Kun pyöräytän itseäni myötäpäivään, Amazonin uumenissa tuntematon alkuasukasheimo saa kosketuksen teollistuneeseen ihmiskuntaan. Kun yritän asuni painetasapainoa rikkomatta tyhjentää virtsasäiliön avaruuteen, yksi kalalaji katoaa Maapallolta.

Hmm, miksiköhän niin synkkiä esimerkkejä? Entä jos pörssikurssien notkahteluja voi ennustaa tarkkailemalla kiertovaihettani ympäri Kansainvälisen avaruusaseman? Jos minä olen sytyttänyt uuden, vakaamman markkinatalouden kiintotähden taivaalle?

Mitä jos minä määritän koko ajan suunnan? Kun mennään tähän suuntaan, tulevaisuus seuraa menneisyyttä. Jos käännyn takaisin,  aika alkaa kulkea taaksepäin.

Minun pitäisi siis vain saada kiertosuuntani käännettyä.

Jos maailmassa olisi kahva.