Yhteistoimintaa olohuoneessa

Minusta ei saa sankaria sanomallakaan, mutta jonkin sortin seikkailija minussa elää ja etsii ja koluaa innokkaana kaiken maailman korpimaat ja käymättömät rämeet turpa mullassa, katse äärettömään tähyten. Tai siis eli, etsi ja kolusi.

Nyt olen täällä, painan otsani visiiriin ja silmäni luon alas sinertävän planeetan pinnanmuotoihin. Haen kotia, mutta en löydä. Se on pimeällä puolella. Ei se mitään. Mieli on silmää sakeampi. Muistot vetävät minut valssiin ja pyörähtelen menneeseen.

Menneisyydessäni on haamuja. Erään sellaisen kohtasin, kun yritin ottaa ohjat omiin käsiini.

Elettiin raakoja aikoja. Suhdanteet viskelivät pieniä kiviä, taantumat paiskoivat siirtolohkareita. Sattui, kun osui. Pörssikurssimuotoinen lukio tuotti arkistovalmiiksi masennettuja adhd-broilereita elinkeinoelämän caesar-salaatteihin. Armo oli kortilla, mutta usko talousvapahdukseen horjumaton.

Kerranpa sitten erään vuosineljänneksen omistajaosingot lankesivat minunkin maksettavakseni ja minusta tehtiin heittiö.

Siitä viis, veisasin itsekseni. Hylkiöt ovat ennenkin kirjoitelleet kellareissaan, ajattelin ja päätin panna pari sanaa paperille, ryhtyä kirjailijaksi. Suuri seikkailuromaanini ei kuitenkaan millään alkanut ottaa tuulta alleen. Työkykyni, osaamiseni ja toimintavalmiuteni olivat salaperäisesti lakanneet olemasta sillä samaisella hetkellä, kun olin kirjoittanut nimeni ilottomaan vapauttamispäätökseen.

Aloin kuumeisesti hankkia taitojani takaisin, ennen kuin viranomaiset ennättäisivät sijoittaa minut tahtoni vastaiseen uudelleenkoulutukseen. Selasin vimmaisena tietoverkkoa katsellen kuvia avokonttoreista, palavereista, videoneuvotteluista, jakkupuvuista, paperisilppureista, taukotiloista, työyhteisöistä, kirjoituspöydistä, paloautoista, asfalttikoneista, fläppitauluista, sairaanhoitajista, ammattiyhdistysliikkeistä, nitojista ja rei’ittäjistä. Sitten organisoin itseni uudeksi, kannoin kirjoituskoneeni olohuoneeseen, panin kellon soimaan ja menin nukkumaan.

Seuraavana aamuna kävelin makuuhuoneesta suoraan uudelle työpaikalleni olohuoneeseen ja aloitin. Kaikki sujui. Tekstiä syntyi, työ eteni. Puoliltapäivin söin lounaan keittiössä ja syötyäni palasin takaisin olohuoneeseen sorvin ääreen.

Näin jatkui tovin. Sitten, eräänä aamuna kaikki muuttui. Siirryin tuttuun tapaan työpaikalleni olohuoneeseen, mutta pysähdyin säpsähtäen paikoilleni heti kynnyksen jälkeen.

Siinä se saatana istui, rottinkisessa nojatuolissani kirjoituskoneeni edessä ja tuijotti. Tuijotti suoraan silmiini ja vapisi kuin olisi haihtumaisillaan ilmaan hetkenä minä hyvänsä. Kalvakka, epäuskottava ja niljakas hahmo.

– Minä olen maailmojen tuhoaja, Tuotannollistaloudellinen Syy ja sinä saat nyt etsiä itsellesi toisen paikan istua, sillä tämä on minun, se kähisi katse edelleen tiukasti silmissäni kiinni.

Minut ulkoistettiin omasta olohuoneestani. En nukkunut kunnolla viikkoon. Sanomattakin selvää, että kirjoittamiseni loppui siihen paikkaan. Kaksi vuotta myöhemmin olin kantoraketissa matkalla kiertoradalle.

Tuota tuolissani istunutta vastenmielistä taruolentoa en ole sen koommin nähnyt.

 

kosmonautti Ahlsten