Painottomuus tuntuu raskaalta, enkä saa vieläkään oikein ajasta kiinni. Kypäräni himmeänvihreä HUD väreilee silmieni edessä ja kertoo koruttomasti: on juhannus. Ajatus alkaa vetää minua maata kohti, niin että g-voimat korvissani soivat.

Siellä ne odottavat mielikuvitukseni kesähuvilalla: liplattelevat laineet ja laituri, riippukeinu ja risusavotta, grillihiilet ja kokko, makkara, koivu, sauna, haitari ja humala. En minä niistä erityisemmin piittaa, mutta tänään – yhtäkkiä juuri tänään – kaipaan kovin.

Mikä tämä juhannus oikein on? Miksi olen niin hermostunut? Miksi mieleni kamppailee paikan ja ajan kanssa näin kiivaasti? Olen yksin, tässä ja nyt, pohjaton maailmankaikkeus selkäni takana ja pikkuruinen kotiplaneetta sylissäni. Jostain kajahtelee yhteisön huuto, lähes vastustamaton kutsu olla mukana, suorittaa perinteissä ja kulttuurissa vellovat veltot rituaalit, joilla lunastaa paikka porukassa, johon ei oikein edes koe kuuluvansa.

Tärkeintä tuntuu olevan ajoitus. Juhla, onnellisuus ja nautinto ankkuroituvat tiukasti juuri oikeaan hetkeen, eikä sitä hetkeä voi siirtää. Suora lähetys on suora vain kerran. Siksi aikataulut ja aukioloajat nousevat merkittäviksi arjen profetioiksi, kivitauluihin hakatuiksi jakeiksi, jotka on opeteltava ja osattava. Siksi säätilalla spekulointi on niin maanista.

Katson kohti horisonttia. Valkoinen pilvilautta peittää kotimaani. Minun kokkoni, keskisuuri kaasupallo, joka nousi tunti sitten, laskee pian taas. Yötön yö on kuin päivätön päivä – lyhyt ja merkityksetön. Vuorokauteni ovat kutistuneet vaivaisiksi tunneiksi, mutta yksittäiset hetket venyneet loputtoman pitkiksi, pieniksi ikuisuuksiksi.

Ajattelen itseni haalistuneelle laiturille, sinisen järven rannalle. Uin keskelle selkää ja annan aaltojen kannatella. Kellun hiljaa painottomaan.

Iltatähden kimmellyksen myötä
kotihin nyt laitan terveisen
kerron kuinka kouristaapi syöntä
teitä kun mä täällä muistelen